Vieroitusoireita

Nyt me päätettiin vihdoin ja viimein luopua tutista. Yritettyhän sitä on aikaisemminkin, mutta silloin en vaan jaksanut sitä yöheräilyä, mitä tutittomuudesta seurasi. 

Ihan vastasyntyneestä asti tuttia ei olla meillä syöty, vaan tutti otettiin aikanaan kuvioihin mukaan vauvalle, kun hokasin imetyshetkien venyvän ja venyvän, vauvan pitäessä äitiä ruokailun päätteeksi huvituttinaan, ja välillä rinnalle oli päästävä vain tyydyttämään vahvaa imemisen tarvetta, ilman sen kummempia ruokailuaikeita. 

Ihan tuosta vaan ei tutti vauvalle kelvannutkaan, vaan monen tuttimallin kokeilun, vastoin ohjeita sokeriveteen kastelun ja muun kikkailun jälkeen ainoastaan luonnonkuminen, ei anatomisesti muotoiltu tutti oli vauvan mieleen.

Joskus vuoden iässä tutti jäi päiväkäytöstä pois vähän kuin itsestään, kun huomasin, että tuttia pidetään tutuissa tilanteissa vain tavan vuoksi. Pian päikkäritutistakin luovuttiin ilman suurempaa draamaa, ainoastaan yötutti on kulkenut sitkeästi matkassa, tullen kokoajan lapselle tärkeämmäksi.

Viime sunnuntaina nukkumaan mennessä ei tuttia kuitenkaan ”löytynytkään”, ja kerroin sen unohtuneen mummin luo, missä oltiin viikonlopun vietossa. Silminnähden järkyttynyt lapsi alkoi välittömästi pakata juuri purettua matkalaukkua viskellen sinne unilelujaan, aikomuksena matkata takaisin mummin luo tuttia hakemaan!

Lapselle selitettiin, miten tuttia oikeastaan käyttääkin vain ihan pienet vauvat, eikä poika ole enää niin pikkuinen, vaan jo sen verran iso, että uni tulee varmasti ilman tuttiakin.

Voi miten väärässä äiti olikaan, nukkumaanmeno oli jotain aivan kamalaa! 

Meillähän aikanaan lempeästi unikoulutettiin reilun vuoden ikäinen lapsi nukahtamaan itse pinnasänkyynsä. Koko homma vaan vesittyi siinä vaiheessa, kun pinnasängystä irroitettiin laita. Siitä lähtien on lapsi taas nukutettu sängyn vierellä istuen, käsi kädessä… Periaatteessa siis ihan helposti, mutta niin turhauttavasti aikaa vieden.

Nyt tutittomana iltana lasta ei saanutkaan pitää kädestä kiinni. Huoneesta ei saanut lähteä pois, toisaalta vieressäkään ei olisi saanut olla, ja varsinkaan päinkään ei olisi saanut katsoa… Lapsi huusi, raivosi ja itki selkä kaarella, sen minkä tutin hokemiselta ennätti. Melkoisia vieroitusoireita tuosta pieneistä harmittomasta kapistukseta.

Lopulta raivoamisesta väsyneen lapsen sai ottaa syliin, johon rauhoittui ja lopulta myös nukahti hiusten silittelyyn.

Muina iltoina on meno ollut jokseenkin samanlaista, lopulta itsensä lähes tainnuksiin itkeneen lapsen on saanut rauhoittumaan syliin, tai pinnasänkyyn äitin viereen. KYLLÄ! Me ollaan nyt molemmat pötkötelty pinniksessä (siinä siis ei tosiaan ole sitä laitaa enää… :D ) jossa on ollut aikas tiivis tunnelma.

Ensimmäisenä tutittomana iltana siitä tutista tietty jauhettiin varsin paljon, mutta kyllä se on muistettu mainita muinakin iltoina.

Huh huh! Silloin kun yötutista koitettiin puolisen vuotta sitten päästä ensimmäisen kerran, ei nukahtamisessa ollut lainkaan ongelmaa ilman tuttia! Lapsi kyllä nukahti helposti ilman tuttiakin, mutta heräisi jo parin tunnin päästä eikä uni ottanut tullakseen enää uudelleen ilman tuttia muuta kuin äitin vieressä. Myös normaaleista kasin aamuista ei ollut enää tietoakaan, vaan herätys saattoi olla jo viiden jälkeen… Viikon päästä olin itse niin väsynyt, että luovutin, ja tutti otettiin takaisin kuvioihin.

Ehkä sitä olisi pitänyt sittenkin vain jaksaa viedä homma loppuun silloin… Nyt kun nämä viekkarit on ihan toista luokkaa!

Minkä ikäisenä teillä on tutista luovuttu?

Onko vieroitusoireet olleet samaa luokkaa, ja kuinka ihmeen kauan sitä on kestänyt?