MILTÄ LAPSESTA LUOPUMINEN TUNTUU?

sisustusblogi

Aika usein, kun kerron, että meidän perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä, multa kysytään, että kiintyykö niihin lapsiin ja miltä luopuminen sitten tuntuu?

Päivystävään sijaisperheeseen voidaan sijoittaa lapsi lyhyeksi aikaa, mikä tarkoittaa melkein mitä vain viikosta reiluun vuoteen. Kun me haetaan lapsi kiireellisesti, usein vain tunnin varoitusajalla, ei kukaan tuossa vaiheessa vielä tiedä kuinka kauan lapsi tulee meillä asumaan.

Kyllä lapsiin kiintyy ja niin kuuluu kiintyäkin! Se on oikeastaan koko tämän työn ideakin. Juuri se, että lapseen kiintyy ja lapsi saa kiintyä yhteen turvalliseen ja pysyvään aikuiseen (toki perheessä voi olla kaksikin aikuista, mutta usein lapsi pystyy ainakin aluksi kiintymään vain yhteen uuteen aikuiseen) on suuri ero perhe- ja laitoshoidon välillä.

Kaikkiin lapsiin kiintyy vähän eri tavoin ja tähän vaikuttaa hirmuisen moni asia. Samoin kaikki luopumisetkin ovat erilaisia. On toki aivan erilaista luopua lapsesta viikon kestäneen sijoituksen jälkeen, kuin silloin, jos sijoitus on kestänyt yli vuoden!

Luopuminen tuntuu jokaisen lapsen kohdalla aivan erilaiselta. Silloin voi tuntea surua ja haikeutta siitä, että lapsen on lähdettävä meiltä. Tai sitten iloa ja koko kehossa hyrisevää onnea, jos tietää, että sijoituksen jälkeen palaset lapsen elämässä loksahtavat vihdoin kohdalleen. Luopuminen voi tuntua myös helpottavalta, ei kaikkien lasten kanssa ole jatkuvasti helppoa ja ihanaa! Ehkä luopuminen on aina sekoitus tsiljardia eri tunnetta, mutta ihan joka kerralla lapsesta luopuminen tuntuu varmasti haikealta.

Rakastan omia lapsiani aivan älyttömän paljon ja olen ajatellut, että se toimii myös jonkinlaisena suojamekanismina tässä työssä. Toisiin lapsiin ehtii kiintyä lyhyen sijoituksen aikana vain vähän, toisista taas saattaa tulla pitkän sijoituksen aikana kovinkin tärkeitä ja rakkaita, vähän kuin omasta kummilapsesta. Mutta sellaista sydämen pakahduttavaa äidinrakkautta en varmastikaan voisi tuntea vierasta lasta kohtaan.

Ja voi miten väärässä taas olinkaan.

Kyllä vierastakin lasta kohtaan voi tuntea samanlaisia maailman suurimpia tunteita. Tiedättehän, kun pelkkä lapsen katse, hymy tai juuri opittu uusi taito saa lämpöisen onnen ja ylpeyden tunteen läikähtämään päästä varpaisiin. Tai kun odottaa päiväuniaikaa (sitä omaa aikaa ja kuumana juotua kahvikupillista!) ja sitten lapsen nukkuessa sitä tuleekin jo vähän ikävä. Kun täytyy käydä kurkkimassa, että hengittäähän se ihan varmasti, kun on nukkunut jo niin pitkään. Ja kun sitten vihdoin saa rutistaa sitä juuri herännyttä unenlämpöistä pötkylää sylissään, rutistuu samalla sydänkin onnesta mykkyrälle.

Vaikeinta on, jos juuri silloin, kun täytyisi alkaa valmistautumaan luopumiseen huomaakin, että omassa mielessä lapsesta on tullut yksi meistä. Osa meidän perhettä, jossa kaikki ovat aivan yhtä rakkaita. Silloin luopuminen tuntuu aivan kamalan vaikealta!

Silloin pelkkä ajatus luopumisesta tuntuu tummana möykkynä rinnassa. Se musertaa sydämen kuivaksi ja ruttuiseksi rusinaksi. Se tuntuu hirvittävän surulliselle ja samalla jotenkin väärälle. Sellainen suru luopumisesta on vain käytävä läpi. Itkettävä, kun itkettää.

Mutta sellaista tämä työ on. Kiintymistä ja luopumista.

Olen luonteeltani tosi optimistinen ja melko positiivinen. Välillä nuo luonteenpiirteet ovat mun mielestä vähän rasiattaviakin, mutta luopumisissa niistä on varmasti aivan hurjasti hyötyä. Vaikea luopuminen saattaa tuntua fyysisenä kipuna, mutta se musta möykky on siellä kehossa, ei mielessä.

On tärkeää tietää, että sen rinnassa painavan möykyn tilalle tulee kauniit ja lämpöiset muistot ja ajatus siitä saa hymyilyttämään silloinkin, kun luopuminen tuntuu kamalan surulliselle.

LUE MYÖS:

Meistäkö lastensuojelun kriisiperhe?
Päivystävä sijaisperhe – mitä päivystäminen tarkoittaa?
Päivystävä sijaisperhe – miten omat lapset ovat suhtautuneet?
Lapsen oikeus turvalliseen arkeen

LAPSEN OIKEUS TURVALLISEEN ARKEEN

lastenhuone sisustus

Näin lapsen oikeuksien päivänä ajattelin kertoa meidän arjesta päivystävänä sijaisperheenä.

Me siis toimitaan päivystävänä sijaisperheenä, eli meille voidaan sijoittaa lapsi kiireellisesti (usein jopa vain tunnin varoitusajalla) suoraan kriisitilanteesta lyhyeksi aikaa. Tuo lyhyt aika tarkoittaa käytännössä melkein mitä vain muutamasta päivästä reiluun vuoteen, riippuen aina lapsen ja hänen perheensä tilanteesta. Lapsi palaa meiltä joko takaisin kotiin tai lapsesta voidaan tehdä huostaanottopäätös (tämä on aina viimeinen vaihtoehto, johon ei päädytä kevein perustein!), jolloin lapsi muuttaa meiltä pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Me emme tee mitään päätöksiä, vaan kaikki päätökset tekee lapsen sosiaalityöntekijä tiimeineen.

Mutta millaista päivystävän sijaisperheen arki sitten on?

Suurimmaksi osaksi aivan tavallista (suur)perhearkea. Meidän omaan ydinperheeseen kuuluu vanhemmat ja kaksi lasta, kun taas päivystysperhetyön myötä meidän lapsiluku on suurimmaksi osaksi aikaa tuplaantunut. Kuuden hengen poppoo on mun näkökulmasta jo suurperhe ja tämä onkin ihan parasta, kun välillä saadaan elää suurperhearkea ja toisinaan sitten ollaan vain omien lasten kanssa.

Ehkä suurin ero tavallisessa arjessa onkin juuri se, että meitä on aika monta. Aamupalapöydässä istuu pari lisäsuuta lusikoimassa aamupuurojaan, eikä me mahduttaisi samaan aikaan autoon, ellei sieltä löytyisi kolmea penkkiriviä. Varastoon on kertynyt lastenvaatteita miljoonassa eri koossa, eikä kaikesta pieneksi jääneestä voi millään luopua, sillä koskaan ei tiedä mitä kokoa tullaan seuraavaksi tarvitsemaan. (Me toimitaan sijaisperheenä pienille, alle kouluikäisille lapsille)

Mutta aivan tavallisista jutuista meidän arki koostuu. Tehdään ihan samoja juttuja, kuin jos oltaisiin vain oman perheen kesken. Meillä leikitään, pelataan, luetaan, kinastellaan, halitaan, lohdutetaan ja tehdään retkiä metsään. Ja jos sijoituksen varrelle osuu juhlia, ovat sijoitetut lapset luonnollisesti myös osana niitä. Me ollaan vietetty joulua yhdessä sijoitetun lapsen kanssa ja oltu suurperheenä kummilapsen ristiäisjuhlassa. Kesällä seilattiin naapurimaahan ja tehtiin viikon mittainen kotimaan road trip eläinpuistoja kierrellen. Onhan kaikki vähän erilaista isommalla porukalla, mutta loppujen lopuksi varmasti aika samanlaista, kuin missä tahansa muussa isossa perheessä.

Pääasiassa eletään kuitenkin aivan tavallista (ja vähän tylsääkin) lapsiperhearkea, mutta tämä onkin usein juuri parasta ”hoitoa” sijoitetuille lapsille. Saada turvallinen kasvuympäristö rutiineineen ja sääntöineen.


”Lapsia ja nuoria, jotka eivät voi elää omassa kodissaan, on vuosi vuodelta enemmän. Vuonna 2018 oli kodin ulkopuolella sijoitettuna 18 544 lasta ja nuorta. Huostaan otettuja heistä oli 10 861 ja kiireellisesti sijoitettuja 4 390 lasta (sama lapsi voi sisältyä sekä kiireellisiin sijoituksiin että huostassa olleiden lukumääriin). Kaikista kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista ja nuorista oli 7721 saanut sijaisperheen. ”*


Toki meidän arjessa näkyy myös sijoitettujen lasten erityisyydet ja haasteet. Kiireellisellekin sijoitukselle on aina painavat syyt ja lapset saattavat kantaa mukanaan monenlaista huolta, murhetta ja traumaa.

Arkeen kuuluu myös sijoitettujen lasten tapaamiset biologisten sukulaisten kanssa. Lapsi kun ei koskaan tule meidän elämään yksin tai vain sisarustensa kanssa, vaan mukana tulee aina myös lapsen biologiset vanhemmat, ehkä muitakin sukulaisia ja lapsen sosiaalityöntekijä(t), joiden kanssa tehdään yhteistyötä. Lapset tapaavat sijoituksen aikana vanhempiaan ja nämä tapaamiset suunnitellaan aina yhdessä lapsen sosiaalityöntekijän ja vanhempien kanssa, mutta niitä voi olla esimerkiksi useasti viikossa tai vaikka parin viikon välein. Näihin vaikuttaa aina moni asia, kuten esimerkiksi se, onko lapsi palaamassa pian kotiin, vai muuttaako hän pitkäaikaiseen perheeseen. Tapaamiset tietenkin rytmittävät myös meidän perheen arkea, sillä kalenteriin merkataan tapaamiset, palaverit, mahdolliset lääkärikäynnit ja muut sijoitetun lapsen asioihin liittyvät menot ja omat menot suunnitellaan sitten näiden ympärille.

Meidän kohdalle on osunut paljon rauhallisia ja kiireettömiä päiviä, jotka ollaan saatu elää omien aikataulujemme mukaan. Näin varmasti useimmiten onkin. Aika tavallista ja kivaa arkea!


”Suomalaisissa perheissä elää lisäksi lähes 55 000 lasta ja nuorta, jotka tarvitsevat lastensuojelun avohuollon tukea ja apua. Yhtenä tärkeänä tukimuotona on tukiperhetoiminta, johon tarvittaisiin runsaasti lisää perheitä. Perhehoitoa tarvitsevat myös jostakin sairaudesta tai vammasta kärsivät lapset ja nuoret sekä sikiöaikaisen päihteiden käytön haitoille altistuneet lapset.”*


Me ollaan toimittu myös tukiperheenä ja se on sijaisperhetoimintaa kevyempi muoto olla mukana tällaisessa toiminnassa! Voisin tästä kirjoitellakin joskus lisää, mutta nopeasti kerrottuna kyseessä on siis toiminta, jossa lapsi asuu normaalisti kotonaan, mutta vierailee tukiperheessä esimerkiksi yhden viikonlopun kuukausittain.

*Lähde: Perhehoitoliitto

LUE MYÖS:

Meistäkö lastensuojelun kriisiperhe?
Päivystävä sijaisperhe – mitä päivystäminen tarkoittaa?
Päivystävä sijaisperhe – miten lapset ovat suhtautuneet?

PÄIVYSTÄVÄ SIJAISPERHE – MITEN OMAT LAPSET OVAT SUHTAUTUNEET?

sijaisperhe blogi

Kun kerroin, että meidän perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä, sain paljon hyviä kysymyksiä tähän työhön liittyen. Vastailinkin jo aikaisemmin osaan näistä kysymyksistä ja nyt olisi luvassa lisää vastauksia.

Miten omat lapset ovat suhtautuneet?

Onneksi ihan hyvin! Tätä työtä olisi aivan mahdotonta tehdä, jos omat lapset olisivat tätä vastaan. Tämä työ kun tulee luonnollisesti osaksi ihan koko perheen elämää.

Ja vaatiihan tämä kyllä omilta lapsilta aika paljon. Täytyy hyväksyä se, että joku aivan vieras lapsi (tai lapsia) astuu osaksi meidän perheen elämää aivan tasavertaisena perheenjäsenenä. Täytyy jaksaa tutustua, kiintyä ja luopua. Täytyy jakaa oma koti ja omat vanhemmat. Ja osata ottaa huomioon vieraan lapsen erilaiset tavat ja mahdolliset haasteet. Mä oon tehnyt töitä kotona siitä lähtien, kun meidän esikoinen syntyi, joten siinä mielessä tämä työ ei ole tuonut muutosta meidän lasten arkeen, mutta onhan tässä työssä myös se hyvä puoli omien lasten kannalta, että olen aina kotona.

Välillä olen miettinyt sitä, onko jatkuvasta kiintymisestä ja sen jälkeen luopumisesta meidän lapsille jotain haittaa, mutta toisaalta lapset kyllä ymmärtävät hyvin sen, että vieraat lapset tulevat meille vain hetkeksi (on tuo hetki sitten viikkoja tai vuoden) ja sen jälkeen heidän on aika jatkaa matkaa. Ollaan pidetty aina meiltä lähteville lapsille läksiäiset ja sijoituksen päätyttyä lähdetty omien lasten kanssa vaikka kylpylään, joten ajatukset on kyllä saanut nopeasti jo aivan muihin juttuihin.

Ollaan muutenkin koitettu tehdä tämä työ omille lapsille mahdollisimman mukavaksi. On tietenkin supertärkeää muistaa antaa huomiota ja aikaa jokaiselle myös erikseen ja tehdä välillä kivoja juttuja ihan vain oman perheen kesken, kun siihen on mahdollisuus. Meillä on kummallekin omalle lapselle oma huone ja sen lisäksi myös sijoitetuille lapsille on oma huone (toki ihan pikkuiset lapset eivät vielä omaa huonetta edes tarvitse, vaan nukkuvat meidän vanhempien makkarissa, ja leikkinurkkaus pystytetään olohuoneeseen). Oma huone on jokaisen omaa aluetta, eikä leluja ole pakko jakaa, kun jokaisella on omat lelut omassa huoneessa. Useimmiten noissa huoneissa kyllä leikitään puolin ja toisin yhdessä, mutta silloin kun ärsyttää (ihan varmasti näitäkin hetkiä on!), on mahku touhuilla omassa huoneessa aivan itsekseen tai omien kavereiden kanssa.

Täytyykö lasten olla perheen nuorimpia?

Usein näin suositellaan ja meilläkin on suurin osa lapsista ollut meidän lapsia nuorempia. Sijoitettujen lasten ikähaarukka ja lukumäärä suunnitellaan aina yhdessä perheen oman sosiaalityöntekijän kanssa.

Kuinka monta lasta meillä voi olla yhtä aikaa?

Tämäkin sovitaan yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa. Me voidaan ottaa kaksi lasta yhtä aikaa.

Mitkä ovat vaikeimpia hetkiä sijaisperheenä toimimisessa?

Vaikeinta on varmasti ne tilanteet, kun täytyisi löytää oikeat sanat. Aivan pikkuisten lasten kanssa on siinä mielessä helpointa, että vauva kyllä solahtaa osaksi meidän perheen arkea helposti. Isommilla lapsilla taas saattaa olla monenlaista huolta, haastetta, surua tai ikävää, joihin kaikkiin täytyisi löytää ne oikeat lohduttavat sanat. Onneksi näiden asioiden kanssa ei olla yksin, vaan aivan kaikkeen saadaan myös apua.

Kuinka käytännössä prosessi etenee?

Kun lapsi on sijoitettu kiireellisesti päivystysperheeseen, selvittää lapsen sosiaalityöntekijä lapsen ja hänen perheensä tilannetta. Voiko lapsi palata takaisin biologiseen perheeseen, tarvitaanko sinne tukitoimia, mitä tukitoimia perheelle voidaan tarjota, onko niitä ollut jo käytössä, vai aloitetaanko huostaanoton valmistelu?

Mutta meidän näkökulmasta koko tuo prosessi pyörii jossain taustalla, sillä meidän tehtävänä on vain huolehtia lapsesta ja elää tavallista ja turvallista perhe-elämää. Toki meidän tehtäviin kuuluu myös tiettyjen havaintojen teko, mutta niidenkään tulkitseminen ei kuulu meille. Me ei siis tehdä mitään päätöksiä siitä, kauan lapsi meillä asuu tai mistään muustakaan, vaan kaikista päätöksistä vastaa lapsen sosiaalityöntekijä tiimeineen.

Lue myös:

Meistäkö lastensuojelun kriisiperhe?
Päivystävä sijaisperhe – Mitä päivystäminen tarkoittaa?