MITÄ EROA ON TUKI- JA SIJAISPERHEELLÄ?

Aika usein kun kerron meidän perheen toimivan päivystysperheenä, multa kysytään, onko päivystysperheellä ja tukiperheellä jotain eroa? Tai tukiperheellä ja sijaisperheellä? Eikä kyllä ihmekään, monenlaisia termejä, jotka eivät varmasti monelle ole tuttuja. Niinpä ajattelin nyt kertoa, että mitä eroa näillä oikein on.

Yhteistä näille kaikille on se, että ne ovat erilaisia perhehoidon muotoja, mutta tässä vähän tarkemmin siitä, miten nämä eroavat toisistaan.

TUKIPERHE

Tämä on nimensä mukaan yksi tukimuoto, jota tuen tarpeessa olevalle perheelle voidaan tarjota. Kyseessä voi olla esimerkiksi yksinhuoltajavanhempi ilman omaa tukiverkostoa, vanhemman uupumus tai perheessä on muita haasteita, jonka vuoksi vanhemmat tarvitsevat hengähdystaukoa.

Lapsi käy tukiperheessä yleensä kerran kuukaudessa yhden viikonlopun ajan, ja tuolloin tukiperhe voi tehdä lapsen kanssa aivan tavallisia juttuja. Lapsen kanssa voi vaikka ulkoilla, retkeillä, leipoa, pelata, käydä leikkipuistossa tai leffassa, tai ihan vain viettää aikaa yhdessä kotona. Tarkoitus ei siis ole järjestää viikonloppua täyteen jotain ihmeellistä ohjelmaa, vaan lapsen kanssa touhutaan aivan samoja tavallisia juttuja, kuin vaikka omien lasten tai oman kummilapsen kanssa.

Tukiperhetoiminta on mun mielestä mukava matalan kynnyksen muoto lähteä tällaiseen toimintaan mukaan, jos esim. sijaisperhetoiminta kiinnostaa, mutta tuntuu liian sitovalta. Tukiperheistä(kin) on usein kova pula ja esim. Tampereella lähes 200 lasta odottaa omaa tukiperhettä.

PÄIVYSTYSPERHE

Päivystysperhe, vastaanottoperhe, lyhytaikainen sijaisperhe, kriisiperhe. Vähän alueesta riippuen käytetään eri nimitystä.

Meidän perhe toimii päivystysperheenä ja päivystysperhetoiminnasta olen täällä blogissa muutaman kerran kirjoitellutkin. Päivystysperheeseen lapset tulevat suoraan kriisitilanteesta, eikä tuolloin välttämättä ole mitään tietoa lapsista tai heidän taustoistaan, eikä vielä tiedetä kauan lapset tulevat viettämään päivystysperheessä aikaa. Aika voi olla ihan mitä vain esimerkiksi päivän ja reilun vuoden väliltä. Tähän vaikuttaa moni asia, kuten se, palaako lapsi päivystysperheestä takaisin kotiinsa vai muuttaako lapsi pitkäaikaiseen sijaisperheeseen.

Päivystysperhe on valmis ottamaan lapsen kotiinsa lyhyellä, usein vain tunnin, varoitusajalla ja on sitoutunut hoitamaan lasta kotonaan niin pitkään kuin on tarvetta.

Päivystysperheestä lapsi joko palaa takaisin kotiinsa tai jatkaa matkaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Joskus myös päivystysperheeltä voidaan kysyä, olisiko heidän mahdollista ryhtyä lapsen pitkäaikaiseksi sijaisperheeksi.

SIJAISPERHE

Tällä tarkoitetaan yleensä pitkäaikaista sijaisperhettä (toki me päivystysperheetkin ollaan sijaisperheitä, mutta vain lyhyen aikaa kerrallaan). Aina lapsi ei voi asua omien vanhempiensa luona, vaan lapsi huostaanotetaan, jolloin lapsi muuttaa pitkäaikaiseen sijaisperheeseen asumaan. Tämä on aina viimeinen vaihtoehto, johon ei päädytä koskaan heppoisin perustein.

Jos lapsi tarvitsee pitkäaikaisen sijaisperheen, etsitään aina juuri lapsen tarpeisiin parhaiten sopiva sijaisperhe. Ennen muuttoa lapsi ja sijaisperhe saavat rauhassa tutustua toisiinsa, kunnes lapsi suunnitellusti muuttaa sijaisperheeseen.

Lapsi asuu sijaisperheessä toistaiseksi, usein käytännössä siihen asti, kunnes lapsi on kasvanut nuoreksi aikuiseksi ja itsenäistyy.

No niin, toivottavasti tämä vähän selkeytti, että mitä eroa näillä kaikilla perheillä oikein on! Multa usein myös kysytään, että miten itse voi ryhtyä esim. päivystysperheeksi ja näissä asioissa kannattaa aina olla yhteydessä oman kunnan lastensuojelun sosiaalityöntekijään. Näin mekin aluksi toimittiin ja saatiin hommaa rullaamaan eteenpäin. Kaikki perheet käyvät tarvittavan valmennuksen ennen kuin ryhtyvät tuki-, päivystys- tai sijaisperheeksi.

lastenhuone sisustus

LUE MYÖS:

Meistäkö lastensuojelun kriisiperhe?
Lapsen oikeus turvalliseen arkeen
Miltä lapsesta luopuminen tuntuu?

Mukavaa viikonloppua!

VOIKO PÄIVYSTYSPERHE LOMAILLA?

Yksi monesti kysytty kysymys päivystysperhetyöhön liittyen on, että voidaanko me joskus lomailla, tai koska sitä lomaa voi oikein pitää?

Juu, kyllä voidaan! Koska päivystysperheeseen lapset tulevat vain lyhyeksi aikaa, voi aina sijoituksen päätyttyä pitää lomaa.

Lyhyesti tiivistettynä homma menee siis näin: Ensin me päivystetään, eli ollaan valmiita ottamaan lapsi meille nopealla aikataululla. Kun puhelin soi, ja meille sijoitetaan lapsi, poistutaan me päivystyksestä ja jäädään kotiin elelemään aika tavallista lapsiperhearkea. Kun lapsi sitten lähtee meiltä pois, voidaan me pitää lomaa ja loman jälkeen homma alkaa taas alusta, eli silloin palataan takaisin päivystämään.

Ihan lyhyiden sijoitusten jälkeen ei oikeastaan lomaa kaipaakaan (eikä silloin ole välttämättä edes ehtinyt lomaa kertyäkään), mutta pitkien, useiden kuukausien kestäneiden sijoitusten jälkeen on mukava viettää aikaa ihan vain oman peheen kesken ja muutenkin nollata ajatuksiaan ennen uutta sijoitusta.

Silloin niiltä lomilta kaipaan juuri sitä oman perheen kesken vietettyä aikaa, ja sitä, että voidaan tehdä spontaanisti kaikenlaista.

Huono puoli on oikeastaan siinä, ettei lomien ajankohtaa tiedä usein kovinkaan kauaa etukäteen. Mä oon yleensä (siis ennen tätä päivystysperhetyötä) varannut lennot hyvissä ajoin etukäteen ja viettänyt viikkoja fiilistellen ja matkaa suunnitellen. Sellainen matkan suunnittelu on ollut mun mielestä melkein yhtä hauskaa, kuin itse matka! Nyt reissusuunnitelmat voi lyödä lukkoon melkein vasta siinä vaiheessa, kun loma on juuri alkamassa.

Mutta eipä onneksi aina tarvitse odottaa ”oikeaa” lomaa ja matkustaa ulkomaille (tämäkin on mulle uusi juttu, heh!), vaan kotimaassakin voi lomailla! Me ollaan aikaisemmin tehty kotimaassa vain sellaisia yhden tai kahden yön minilomia jonnekin kylpylään tai sukulaisten luo, mutta viime kesänä lähdettiin ensimmäistä kertaa viikon mittaiselle Suomi-lomalle. Ajateltiin, että varsinkin meidän omien lasten kannalta olisi mukavaa, että lapset pääsisivät jollekin kesälomareissulle, mutta reissu ulkomaille ei tullut kysymykseen, kun meillä asusteli muitakin lapsia. Niinpä kierreltiin viikko eläinpuistoja ja muita kivoja paikkoja, ja tuo viikko oli aivan supermukava!

Tykätään muutenkin mennä ja kulkea (ihan vaikka käydä vain joillain päiväreissuilla), jos se vaan sen hetkisellä kokoonpanolla onnistuu. Silloin arkikin on mukavaa, eikä varsinaisia lomia niin paljon edes kaipaa.

Muutenkin, kun tätä työtä tehdään kotona, ei tämä usein edes tunnu työltä, vaan ihan vain meidän perheen arjelta, jossa nyt vain välillä sattuu olemaan yksi tai kaksi extralasta omien lisäksi.

lifestyleblogi

Mukavaa viikkoa!

MILTÄ LAPSESTA LUOPUMINEN TUNTUU?

sisustusblogi

Aika usein, kun kerron, että meidän perhe toimii päivystävänä sijaisperheenä, multa kysytään, että kiintyykö niihin lapsiin ja miltä luopuminen sitten tuntuu?

Päivystävään sijaisperheeseen voidaan sijoittaa lapsi lyhyeksi aikaa, mikä tarkoittaa melkein mitä vain viikosta reiluun vuoteen. Kun me haetaan lapsi kiireellisesti, usein vain tunnin varoitusajalla, ei kukaan tuossa vaiheessa vielä tiedä kuinka kauan lapsi tulee meillä asumaan.

Kyllä lapsiin kiintyy ja niin kuuluu kiintyäkin! Se on oikeastaan koko tämän työn ideakin. Juuri se, että lapseen kiintyy ja lapsi saa kiintyä yhteen turvalliseen ja pysyvään aikuiseen (toki perheessä voi olla kaksikin aikuista, mutta usein lapsi pystyy ainakin aluksi kiintymään vain yhteen uuteen aikuiseen) on suuri ero perhe- ja laitoshoidon välillä.

Kaikkiin lapsiin kiintyy vähän eri tavoin ja tähän vaikuttaa hirmuisen moni asia. Samoin kaikki luopumisetkin ovat erilaisia. On toki aivan erilaista luopua lapsesta viikon kestäneen sijoituksen jälkeen, kuin silloin, jos sijoitus on kestänyt yli vuoden!

Luopuminen tuntuu jokaisen lapsen kohdalla aivan erilaiselta. Silloin voi tuntea surua ja haikeutta siitä, että lapsen on lähdettävä meiltä. Tai sitten iloa ja koko kehossa hyrisevää onnea, jos tietää, että sijoituksen jälkeen palaset lapsen elämässä loksahtavat vihdoin kohdalleen. Luopuminen voi tuntua myös helpottavalta, ei kaikkien lasten kanssa ole jatkuvasti helppoa ja ihanaa! Ehkä luopuminen on aina sekoitus tsiljardia eri tunnetta, mutta ihan joka kerralla lapsesta luopuminen tuntuu varmasti haikealta.

Rakastan omia lapsiani aivan älyttömän paljon ja olen ajatellut, että se toimii myös jonkinlaisena suojamekanismina tässä työssä. Toisiin lapsiin ehtii kiintyä lyhyen sijoituksen aikana vain vähän, toisista taas saattaa tulla pitkän sijoituksen aikana kovinkin tärkeitä ja rakkaita, vähän kuin omasta kummilapsesta. Mutta sellaista sydämen pakahduttavaa äidinrakkautta en varmastikaan voisi tuntea vierasta lasta kohtaan.

Ja voi miten väärässä taas olinkaan.

Kyllä vierastakin lasta kohtaan voi tuntea samanlaisia maailman suurimpia tunteita. Tiedättehän, kun pelkkä lapsen katse, hymy tai juuri opittu uusi taito saa lämpöisen onnen ja ylpeyden tunteen läikähtämään päästä varpaisiin. Tai kun odottaa päiväuniaikaa (sitä omaa aikaa ja kuumana juotua kahvikupillista!) ja sitten lapsen nukkuessa sitä tuleekin jo vähän ikävä. Kun täytyy käydä kurkkimassa, että hengittäähän se ihan varmasti, kun on nukkunut jo niin pitkään. Ja kun sitten vihdoin saa rutistaa sitä juuri herännyttä unenlämpöistä pötkylää sylissään, rutistuu samalla sydänkin onnesta mykkyrälle.

Vaikeinta on, jos juuri silloin, kun täytyisi alkaa valmistautumaan luopumiseen huomaakin, että omassa mielessä lapsesta on tullut yksi meistä. Osa meidän perhettä, jossa kaikki ovat aivan yhtä rakkaita. Silloin luopuminen tuntuu aivan kamalan vaikealta!

Silloin pelkkä ajatus luopumisesta tuntuu tummana möykkynä rinnassa. Se musertaa sydämen kuivaksi ja ruttuiseksi rusinaksi. Se tuntuu hirvittävän surulliselle ja samalla jotenkin väärälle. Sellainen suru luopumisesta on vain käytävä läpi. Itkettävä, kun itkettää.

Mutta sellaista tämä työ on. Kiintymistä ja luopumista.

Olen luonteeltani tosi optimistinen ja melko positiivinen. Välillä nuo luonteenpiirteet ovat mun mielestä vähän rasiattaviakin, mutta luopumisissa niistä on varmasti aivan hurjasti hyötyä. Vaikea luopuminen saattaa tuntua fyysisenä kipuna, mutta se musta möykky on siellä kehossa, ei mielessä.

On tärkeää tietää, että sen rinnassa painavan möykyn tilalle tulee kauniit ja lämpöiset muistot ja ajatus siitä saa hymyilyttämään silloinkin, kun luopuminen tuntuu kamalan surulliselle.

LUE MYÖS:

Meistäkö lastensuojelun kriisiperhe?
Päivystävä sijaisperhe – mitä päivystäminen tarkoittaa?
Päivystävä sijaisperhe – miten omat lapset ovat suhtautuneet?
Lapsen oikeus turvalliseen arkeen