Tänään on tasan kaksi vuotta siitä, kun sain puhelinsoiton, jossa kuulin, että mulla on rintasyöpä. Mietin mitä tänään kertoisin. Kertoisinko siitä miten 45 vuotiaana päädyin tutkimuksiin vai siitä mitä tuon puhelinsoiton jälkeen tapahtui. Millaisia hoitoja kävin läpi tai miksi ne (sytostaatti)hoidot lopetettiin kesken.
Kertoisinko siitä miten onnekas lopulta olin vai siitä miten älyttömiä vastoinkäymisiä matkan varrella kohtasin. Ja miten pieniltä nekin koko mittakaavassa näin jälkikäteen tuntuu…
Ajattelin kuitenkin kertoa kiitollisuudesta.
Olen kokenut ihan älytöntä kiitollisuutta siitä, että hoidot toimi ja sain sytostaateilla täydellisen hoitovasteen (tämä tarkoittaa sitä, että kasvain hävisi sytostaattihoitojen aikana ja leikkauksessa poistettavaksi jäi vain se kohta, jossa kasvain oli ollut). Oon kokenut ihan älytöntä kiitollisuutta elämästä. Välillä olen ollut niin kiitollinen, että mua on ärsyttänyt se kaikki kiitollisuus! On tuntunut epäreilulta olla kiitollinen siitä, että saa elää. On tuntunut epäreilulta menettää se huolettomuus, joka ennen sairastumista oli. Kun tilalle tuli loputon huoli ja pelko omasta terveydestä. Mutta oon ihan älyttömän kiitollinen siitä, että ne hoidot toimi!
Ja oon ihan naurettavan kiitollinen tästä mun elämästä, perheestä, tylsästä ja tavallisesta arjestakin.
Oon myös kiitollinen siitä, että olen tajunnut eläväni unelmaani. Onni onkin tässä kaikessa mitä mulla jo on. Tässä arjessa, puuhissa lasten kanssa, tässä keskeneräisessä kodissa ja pitkässä ja onnellisessa parisuhteessa.
En ole missään nimessä kiitollinen sairastumisesta, mutta olen kiitollinen siitä, että se teki musta rohkeamman ja häpeilemättömän. Ehkä toisinaan liiankin vaativan. Tiedä mitä haluan, enkä tyydy vähempään.
Edelleen mua ärsyttää ihan mitättömät asiat, valitan säästä ja saan toisinaan riidan aikaan miehen kanssa jostain ihan tyhmästä asiasta. Edelleen mulla on ikäkriisi, ulkonäköpaineet ja välillä seison vaatehuoneessa miettien mitä pukisin päälleni. Mutta joka päivä oon kiitollinen elämästä.
Sellaisia ajatuksia tänä vuosipäivänä. Tällaista vuosipäivää en olisi todellakaan halunnut, ei varmasti kukaan muukaan.
Tän tekstin julkaisin tänään Instagramissa ja päätin naputella myös tänne blogin puolelle. Ja aina kun tuun tänne blogiin mietin, että vitsi miten kivaa olisi taas kirjoittaa aktiivisemmin blogia! Mutta aina se vaan jotenkin unohtuu. Ehkä senkin takia, että tykkään kirjoittaa tänne koneella ja tää onkin ainut asia minkä takia koskaan avaan tietokoneen. Teen kaiken muun kännykällä. Mutta kuulumisia (ja ehkä enemmän kaikkea muuta) löytyy aktiivisemmin IG:n puolelta. Asuja, Vinted-löytöjä, nostalgiaa, hupia ja välillä vakavampaakin. Ja ehkä taas joku päivä muistan palata tänne bloginkin puolelle!
Ihanaa viikonloppua!
